1
Purpura tapansa mukaan, oli polvillaan ikkunan edessä. Nuoren miehen alun kädet lepäsivät sylissä, hänen silmänsä olivat suljetut, mutta hän mutisi sanoja puoli ääneen. Punapää nosti katseensa sitten lokiin, joka tuli huoneeseen. Lokin kasvoilla oli kysyvä ilme, johon purpura vain naurahti.
"Et häiritse, rukoilin. Isä kuulemma piti lehtikadosta. Sitä en itse muista.. Siis lehtikatoa kun hän olisi ollut elossa", Purpura selitti.
"Jatka vain sitten, ole kun en olisi koskaan tullutkaan", taas Loki virnisti, tuo kaunis hymy, joka tuli tämän kasvoille, lukitsi Purpuran katseen.
"Mitä?", Loki kysyi hämillään, hänen puolisonsa oli todella jäänyt tuijottamaan nuoren miehen kasvoja.
"Ei mitään", Purpura vastasi posket punoittaen, hän korjasi asentonsa, sulki silmänsä ja jatkoi rukoiluaan.
Isä, nyt on lehtikato. Äiti sanoi että se oli lempi kuun aikojasi, katsoa puun oksalta, kuinka kaunis kylä oli. Kuinka kauniit puut olivat. Kaikki kukatkin ovat hautautuneet, en voi tuoda haudallesi enää kukkia, ethän ota sitä pahaksesi? Kun lehtikadon aatto tulee, lupaan raahata lapset haudallesi.. jos en saa heitä, yritän saada hunajan mukaani. Kylät ovat heltyneet rangaistukseni kanssa, he eivät enää tunnu ottavan sitä niin pahakseen. Lokilla ja minullakin menee.. No ihan hyvin, loki jätti paikan heimon johtajana, jonka takia meillä on enemmän aikaa yhdessä.
Purpura kuuli kuinka Loki istahti tuon viereen, Purpura ei ollut koskaan nähnyt tuon rukoilevan, mutta usein tämä kuitenkin istahti tämän viereen. Purpura avasi silmänsä ja käänti katseensa suuntaan jossa luuli Lokin olleen. Siinä istui rauhallisena blondi, voimakas rakenteinen mies, josta ei ollut kysymystäkään kuka tuo oli.
"Isä?", Purpura kysyi. Pihkahohde käänsi päänsä katsomaan pikku poikaansa. Pihkahohteen kasvon piirteet olivat terävät, hän oli komea, siitä ei ollut koskaan ollut kysymystä. Tuo kehon rakenne ei kuitenkaan ollut periytynyt purpuralle, hänellä oli enemmän äitinsä hento ruumiinrakenne, jonka Valo oli perinyt täydellisesti.
"Etkö jatka rukoilemista?", Pihkahohteen vaalean sinisissä silmissä heijastui ilkikurisuus, se oli aina ollut siinä.
"Kyllä.. mutta sinä oikeasti kuuntelet?", Purpura kysyi. Pihkahohde pärskähti huvittuneena ja jäi katsomaan poikaansa päin.
"Kyllä, minä kuuntelen joka kerta, jos sinulla on asiaa", Pihkahohde selitti.
"Kelle puhut Purpura?", Lokin harmoninen ääni kysyi.
"Tuota.. Isä tuli käymään", Purpura selitti, kääntäen katseensa sängyllä makoilevaan mieheen. Hän tiesi että hänet ja lokit erotti uskonto. Kumpikaan ei uskonut toisen uskoon, mutta he eivät yleensä saaneet siitä riitaakaan. Hän tiesi ettei Loki näkisi Pihkahohdetta, tai tuskin uskoisi tämän olevan tuossa.
"Käymään?", Loki kysyi, nostaen katseensa puolisoonsa. Kuten oli arvata, Pihkaa ei näkynyt Lokin paikalle katsoessa.
"Kyllä.. Hän on tässä", Purpura käänsi katseensa isäänsä, laski kätensä hänen kalmonsa läpi, lattialle kohtaan missä hän istui. Pihkahohde nosti katseensa tuohon.
"Minun pitää mennä pikku palleroni. LOKI!! Pidä huolta punapäästä", isä virnisti, hänen haalea hahmonsa haihtui vähitellen pois. Loki nosti katseensa kirjasta taas hämillään.
"Kuulinko jotain?", Loki kysyi, varmistaakseen että kuuliko asian oikein. Isä miten edes osaat tehdä jotkut asiat kuultavaksi ja jotkut asiat et?
"Kyllä, kuulit oikein, isä sanoi, että sinun pitää pitää huolta minusta", Purpura huokasi.
2
“Paras jouluni?” kysyin ja katsoin kolmeen lapseen, jotka hymyilivät kuin enkelit minulle.
“Niin? Paras joulusi”, pienin tyttö kysyi, hänen hento äänensä juuri ja juuri kuului, oli melkein kuin se haihtuisi jos puhuisin liikaa.
“Selvä Hahtuva, istukaa vain. no.. Antakaa minun hetki muistella.. Niitä, on vain niin paljon jo 20 vuoden jälkeen”, sanoin, itsekin istahtaen maahan. Oikeastaan, se oli helppo päätös. Joulu, jolloin olimme vielä yhdessä, kaikki viisi. Sisko, minä, Muistohehku, isä ja äiti.
Juoksin iloiten pakoon, sisarieni vierellä. siskoni nauru kaikui ympärillämme, kun enomme juoksi meitä kiinni. Tunsin kädet kyljilläni ja kiljuin.
“Juoskaa! Muukalainen tulee”, huusin sisarelleni. Tunsin kuinka minut käännettiin ympäri ja Pihkahohteen kirkkaan siniset silmät katsoivat minua.
“Juuri sopiva lounas”, hän mörisi, madaltaen ääntänsä tahallaan. Hän nosti minut hänen olkapäilleen.
“No niin nuori herra, pidä kiinni, nyt mennään”. Voisin vannoa, että jos näkisin hänen ilmeensä, hän virnistelisi. Loppujen lopuksi en pitänyt kiinni mistään.
Jos haluat nähdä lopputuloksen, kuvittele blondi mies pitelemässä kahta taaperoa käsissään, kolmannen levätessä hänen selän päällä. Mies oli rähmällään maassa vatsallaan, hyvä ettei tuo litistänyt kahta taaperoa alleen.
“Hahaa! Muukalainen kuole!”, Aamu huusi innoissaan, nousten enonsa selän päälle seisomaan. Kaksi nuorta kömpivät ylös lumesta. Kaksikko liittyi tuohon ja he alkoivat peittää miestä, huudellen tälle 'muukalainen' ja uhaten tätä `kovilla` keinoilla.
“Hei, ei ole reilua! Teitä on kolme ja minua on vain yksi!”, Pihkahohde ähisi, yrittäen saada happea.
Kuului askelia, sitten kolmikko lopetti solvauksensa. Sitten he alkoivat huutaa yhteen ääneen.
“Iiiisiii!" Pihkahohde tunsi, kuinka ilma taas kulki taas vapaasti keuhkoissa.
“Antakaa enonne nyt edes hengittää, hän hukkuu kohta lapsiparveen, ette kai te sitä halua?” Arpimuisto sanoi. Pihkahohde kömpi ylös hangesta, nousten katsomaan nuttura päistä, jotenkin parrakasta, vihreä silmäistä, hoikkaa, mutta lihaksikasta miestä, joka ei kuitenkaan näyttänyt pelottavalta.
“Ja siinä on paraskin sanoja”, Pihkahohde murahti, muistellen kuinka tämän siskonsa oli tullut teininä raskaaksi, kuinka Pihkan oli hoidettava tämä soturiksi, ja sisar oli kehdannutkin lähteä klaanista sen jälkeen. Lapset katsoivat hämillään enoaan, Arpimuiston antaessa Pihkahohteelle hyvin varoittavan katseen, jonka avulla Pihkahohde tiesi, että jos hän sanoisi yhtään enempää, hänet vietäisiin sivuun. Ei Arpimuisto ollut väkivaltainen, mutta hän osasi olla hyvinkin tulinen.
Aamu jatkui hyvinkin helposti, palasimme takaisin sisälle, oli rauhallista. Kunnes tuli yö. Äiti oli antanut meidän valvoa pitkään. Olimme isän kanssa tulleet saunasta ja hän katsoi tähtien piirtymää taivaalla. Voin myöntää että isä oli juonut, - hän ei koskaan juonut meidän edessä-, mutta tänään hän oli juonut.
“Kuule Aamu”, hän aloitti. Isä ei koskaan ollut mikään hellin hahmo, hän oli aina ollut poissaoleva. hänellä oli aina pitkä tukka, joka oli nutturalla. Hänellä oli voimakkaat lihaksikkaat kädet, mutta samalla hoikat, halusin niin olla kuin hän.
“Vaikka mitä virheitä teetkin, kenet otatkaan kumppaniksesi, tai miksi ikinä kasvatkaan. Tämä on paikka minne voit aina palata, minä ja äitisi rakastamme sinua, kävipä mitä vain, et voi koskaan muuttaa sitä faktaa”. Muistan, että olin niin nuori, etten oikein tajunnut tilannetta. Olin kuitenkin osannut pitää suuni kiinni, ja olla sanomatta mitään. Siksi paikka oli ollut minulle tärkeä, vaikka se oli palamassa tuhkaksi, isä oli tehnyt siitä kodin. Hän oli tehnyt siitä kodin, viimeiseen asti. En olisi voinut jättää sitä taakseni, ellei veljeni olisi repinyt minua irti entisestä.
“No eihän tuossa ollut mitään jännää! Tylsää!” Purpura ilmoitti, ja poistui paikalta. Valo vain tuhahti, kiittäen ja poistui paikalta. Hahtuva jäi kiltisti istumaan hymyillen.
“No niin, meneppäs sinäkin”, Aamunkajo alkoi hymyillä, pörröttäen nuorukaisen tukkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti